Ruudinsavun klassikkoelokuva: Vain muutaman
dollarin tähden (1965)
”It’s a small world.”
”Yes. And very, very bad.”
Sergio Leonen ”dollaritrilogia” on toisten
puhkikehuma, toisten vähättelemä. Yleensä suurimmat kehut on kerännyt Hyvät,
pahat ja rumat. Kourallinen dollareita taas oli ensimmäinen maailmanlaajuisesti
suosittu italowestern, ja tämän vuoksi siitä on kirjoitettu ja puhuttu paljon.
Näiden välissä tehty Vain muutaman dollarin tähden on jäänyt huomiossa
kolmanneksi, vaikka onkin kenties kolmikon ehein ja paras elokuva.
Vain muutaman dollarin tähden kertoo kahdesta
palkkionmetsästäjästä, joista nuoremmalla on mielessään palkkiorahat,
vanhemmalla kosto. Heidän pääsaaliinsa on pilveä pössyttelevä murhaaja ja
roistojoukon johtaja El Indio (Gian Maria Volonté).
Palkkionmetsästäjiä esittävät Clint Eastwood ja
monen Hollywood-westernin sivuosakonna Lee van Cleef. Eastwood ei ollut ollut
Leonen ensimmäinen vaihtoehto Kouralliseen dollareita, mutta tällä kertaa hänen
läsnäolonsa oli välttämättömyys. Lee van Cleef oli lopettanut näyttelemisen
murskattuaan polvensa rajussa kolarissa. Hänellä ei ollut rahaa edes
puhelinlaskuun, kun Leone ilmestyi Kaliforniaan mukanaan paksu dollarinippu.
Tästä van Cleefille urkeni uusi ura eurooppalaisissa westerneissä: ainakin viisitoista
pääosaa kymmenessä vuodessa.
Väkivalta on elokuvassa mukana alusta veriseen
finaaliin saakka. Tämä on saanut monet kaihtamaan Leonen elokuvia. Leone itse
huomautti, että suurinta väkivaltaa elokuvassa on oikeastaan se, että ”raha on
toiminnan katalysaattori”. Lopussa raha kuitenkin jää toisarvoiseksi Eastwoodin
Moncon pelastaessa van Cleefin eversti Mortimerin, joka kiittää jättäen Moncon
rikastumaan raadoilla. Viimeisen konnan ammuttuaan Monco mutisee: ”Luulin jo,
etteivät laskuni täsmää.”
Leonen mielessä olivat amerikkalaisista
westerneistä ainakin de Tothin Elävänä tai kuolleena, Mannin Hopeatähti,
Boetticherin Lainsuojattoman jäljillä ja Kingin Bravados. Hän oli
myös ihastunut Mark Twainin Koiranelämää-kirjan tarinoihin tappajasta
Jack Slade, jonka brutaaliutta Leone liioitteli. Leonen lempitarinoissa
arvaamaton väkivalta ei ollut poikkeus, vaan edusti Länttä sellaisena kuin hän
sen kuvitteli. Anthony Mann ei pitänyt tästä – hänen mukaansa kunnon länkkärin
tuli kertoa tarina ihmisestä, joka turvautuu väkivaltaan olosuhteiden pakosta.
”Tulitaistelu viiden minuutin välein paljastaa ohjaajan pelkäävän yleisön
pitkästymistä: heillä ei ole henkilöä, jota seurata.”
Myöskään Budd Boetticher ei arvostanut Leonen
tyyliä, mutta ystävystyi sittemmin Leonen kanssa (miesten tavatessa ensi kertaa
Leone puuskahti: ”Budd rakas, varastin kaiken sinulta!”).
Leonen ohjaus, Massimo Dallamanon kuvaus ja Ennio
Morriconen musiikki tekivät elokuvasta edeltäjäänsä Kourallinen dollareita
terävämmän paketin. Tämä palkittiin suurella suosiolla. Italiassa Vain muutaman
dollarin tähden nousi katsojatilastojen ykköseksi useaksi vuodeksi – sen
syrjäytti Trinity ratsastaa jälleen vuonna 1972.