”Jos tosiaankin olen italialaisen westernin isä”,
sanoi Sergio Leone kerran, ”niin kuinka monta äpärää olenkaan siittänyt!”
Italowesternin alkeet, lyhyt oppimäärä: SERGIO
LEONE
Sergio Leone ei tehnyt ensimmäistä italowesterniä;
kunnia siitä kuuluu hänen isälleen. Italialaiset eivät myöskään voi väittää
keksineensä eurooppalaista lännenelokuvaa. Sergio Leonen nimi on kuitenkin
suurimmalle osalle meistä yhtä kuin italowestern. Hänen kulttuurihistoriallinen
merkityksensä on kiistämätön. Hänen ohjaamansa ”dollaritrilogia” on painunut
syvälle kaikkien elokuvaa harrastavien alitajuntaan – vaikka ei olisi nähnyt
kohtaustakaan Leonen elokuvista, osaa jokainen täydentää niistä suosituimman
nimen: ”Hyvät, pahat ja ... ”
Leonen ensimmäisen lännenelokuvan, Kourallinen
dollareita, ensi-illasta on kulunut 40 vuotta – huomattavasti pitempi aika
kuin ehti kulua vaikkapa John Fordin elokuvasta Hyökkäys erämaassa
(1939) Leonen esikoiswesterniin. Fordin elokuva on kaikille tuttu klassikko,
mutta tietyssä mielessä se on vain klassikko. Leonen elokuvat saavat
uusia faneja päivittäin. Tarantinonsa ulkoa osaava nuori leffafriikki saattaa
hyvinkin löytää coolin juuret sieltä mistä Quentinkin: Sergio Leonen
”spagettiwesterneistä”.
Olipa kerran Trasteveressa
Sergio Leone syntyi Roomassa vuonna 1929. Hän
vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Trasteveressa, Suomen Rooman-instituutin
Villa Lanten lähikortteleissa. ”Lapsuudessani Amerikka oli kuin uskonto,” Leone
on kertonut. ”Poikaporukkamme otti mallia amerikkalaisista sankareista. Olimme hullun
lailla rakastuneita amerikkalaiseen elokuvaan. Matkimme Errol Flynnia ja Gary
Cooperia ... Kävimme katsomassa Hollywood-elokuvia, emme italialaisia.”
Fasistinen hallitus ja toinen maailmansota
vaikeuttivat amerikkalaisen viihteen jakelua, mutta ainakin Leone muistaa
nähneensä Fordin elokuvan Hyökkäys erämaassa, Michael Curtizin Likakasvoiset
enkelit ja Chaplinin Nykyajan. Pojat lukivat myös amerikkalaisia
sarjakuvia. Kukaan heistä ei osannut englantia (Sergio ei oppinut sitä koskaan
kunnolla), mutta Flash Gordon ja Taika-Jim innostivat heitä pelkän kuvan
voimalla. Italialaiset kopiot jenkkisarjakuvista olivat Leonen mukaan
”kammottavia”, mutta aitoja sai tiskin alta. Sergion oma suosikki oli Lyman
Youngin viidakkoseikkailu ”Tim Tyler’s Luck” (julkaistu Suomessa nimillä Timo
Terävä ja Tim Tyler).
Leonen molemmat vanhemmat olivat luoneet uransa
elokuvissa. Hänen isänsä Vincenzo Leone ohjasi elokuvia nimellä Roberto
Roberti, esiintyen myös kameran edessä. Äiti Edvige Valcarenghi oli näyttelijä,
joka käytti taiteilijanimeä Bice Walerian. Jälkikäteen tarkastellen erityinen
huomio kiinnittyy heidän yhteiseen elokuvaansa La vampira indiana
(”Intiaanisyöjätär”), joka sai ensi-iltansa jouluaattona 1913. Roberto Roberti
ohjasi tämän ensimmäisen italialaisen lännenelokuvan, ja Bice Walerian esitti
siinä intiaaniprinsessaa. Elokuvasta ei ole säilynyt kopiota. Kriitikot pitivät
elokuvaa teknisesti hyvänä, mutta intiaanitytön edesottamuksia epäuskottavina.
Komeat sulkapäähineet ja kahden tytön tappelu elokuvan päätteeksi toivat
kuitenkin läjän liiroja tuottajien taskuun, ja onkin yllättävää, ettei elokuva
aloittanut varhaista italowestern-buumia.
Cinecittàn kulisseista kameran eteen
Sergio Leone oli 12-vuotias, kun hän astui
ensimmäisen kerran Cinecittàn ovista sisään. Hän sai seurata aitiopaikalta, kun
hänen isänsä ohjasi elokuvaa La bocca sulla strada. Sergio palasi
myöhemmin paikalle monen monta kertaa ja ohjasi siellä elokuvia, jotka nousivat
korkealle kaikkien aikojen suosituimpien italialaisten elokuvien listalla: Vain
muutaman dollarin tähden syrjäytti Fellinin Ihanan elämän
ykköspaikalta pian ensi-iltansa jälkeen, ja Kourallinen dollareita
seurasi hyvänä kakkosena.
19-vuotiaana Sergio esiintyi de Sican Polkupyörävarkaassa:
hänet nähdään silmälasipäisenä pappisseminaarilaisena pitämässä sadetta yhdessä
päähenkilöiden kanssa. Hän esiintyi kameran edessä myöhemminkin, mutta ei ollut
tyytyväinen omaan suoritukseensa. Robert Hosseinin westernissä Cimitero
senza croci/Une corde, un colt hän esitti hotellivirkailijaa kohtauksessa,
joka parodioi hänen omaa elokuvaansa Vain muutaman dollarin tähden. ”Kun
näin itseni elokuvassa,” hän kertoi myöhemmin, ”päätin etten enää koskaan
esiinny kameran edessä. Hevosetkin näyttelivät paremmin kuin minä.”
Hollywood muuttaa Roomaan
1950-luvulla Leone työskenteli ohjaajan apulaisena
monissa elokuvissa – aluksi käytännössä juoksupoikana, sittemmin kantaen
enemmän vastuuta, osallistuen käsikirjoittamiseen ja jopa ohjaten kohtauksia.
Monet Hollywood-yhtiöt alkoivat tehdä elokuvia Italiassa hyötyen maisemien
ohella halvasta työvoimasta. Tämän lisäksi Italian lain mukaan osa
ulkomaalaisen elokuvan Italian tuotosta oli kulutettava siellä, mistä raha oli
kotoisin. Yhtiöt käyttivät näitä ”jäädytettyjä” varoja uusien elokuvien
tuottamiseen.
Leone työskenteli muun muassa elokuvissa Quo
Vadis, Troijan Helena, Nunnan tarina ja Ben-Hur. Hän tapasi
Orson Wellesin, Raoul Walshin, Robert Wisen, Fred Zinnemannin ja William
Wylerin. Filmihullu Leone oli innoissaan tilaisuudesta työskennellä vanhojen
mestareiden kanssa, mutta pettyi usein. Hän johti keskustelun aina
lännenelokuviin, mutta aihe ei kiinnostanut amerikkalaisia. ”Lännenelokuva on
kuollut,” Walsh totesi hänelle. Alunperin itävaltalainen Zinnemann ei halunnut
keskustella Sheriffistä, vaan kyseli Leonelta, koska Italia luovuttaa
Etelä-Tirolin takaisin Itävallalle.
Ben-Huria kuvattaessa Leone pääsi ensimmäisen kerran seuraamaan lännenelokuvan
tekoa, vaikkakin vain yhden oton ajan. Wyler ja Charlton Heston olivat juuri
kuvanneet Suuren maan (Big Country, 1958), mutta Wyler halusi elokuvaan
vielä uuden lähikuvan Hestonista Hestonin ja Gregory Peckin nyrkkitappelun
jälkeen. Heston puettiin kauluspaitaan ja pulisonkeihin ja otto kuvattiin
areenan hiekalla. Wyler lisäsi oton elokuvan jo valmistuneisiin kopioihin –
Leonelle tämä oli osoitus siitä, millaista valtaa ohjaaja parhaimmillaan
saattoi käyttää.
Elokuvan Pompeijin viimeiset päivät
ulkokohtauksia kuvattiin Espanjassa. Mukana olivat Leonen lisäksi Sergio
Corbucci, Dulcio Tessari, Enzo Barboni ja Franco Giraldi – nämä herrat
ohjasivat myöhemmin yhteensä yli 30 lännenelokuvaa. Corbucci sanoi
italowesternin syntyneen tuolloin: ”Espanjassa oli loistavia hevosia ja
kanjoneita ja autiomaata, joka näytti Meksikolta tai Teksasilta sellaisena kuin
kuvittelimme niiden olevan. Sanoimme usein toisillemme: ’Täällä voisi tehdä
hienon länkkärin.’”
Leone, miekka ja sandaali
Hollywood-spektaakkelien innoittamana Italiassa
tehtailtiin 50-luvun lopulla liukuhihnalta ns. ”miekka ja sandaali” -elokuvia,
joihin Italiassa viitattiin nimellä ”peplum” (mikä tarkoittaa lyhyttä tunikaa,
jollaisia elokuvien näyttelijät yleensä käyttivät). Sergio Leonekin pääsi
näyttämään ohjaajan kykyjään elokuvassa Taistelu Rhodoksesta (Il
colosso di Rodi, 1961). Taistelu Rhodoksesta oli erittäin suosittu
Italiassa, ja Leonelle satoi tarjouksia uusien peplum-elokuvien ohjaamisesta.
Leone otti kuitenkin askeleen taaksepäin ja suostui apulaisohjaajaksi elokuvaan
Sodoma ja Gomorra. Leonea innosti mahdollisuus saada työskennellä Robert
Aldrichin kanssa – Aldrich oli ohjannut Vera Cruzin, yhden hänen
lempielokuvistaan, ja samalla yhden italowesternien tärkeimmistä esikuvista
kyynisyydessä.
Leonen ja Aldrichin yhteistyö ei kuitenkaan
osoittautunut hedelmälliseksi. Miehet riitaantuivat: Aldrich väitti antaneensa
potkut Leonelle, joka vietti kolmen tunnin lounastaukoa viiden tuhannen
avustajan odotellessa; Leone taas kertoi ottaneensa lopputilin Aldrichin
koettaessa tuhota tuottaja Goffredo Lombardon maineen tuhlaamalla rahaa minkä
kerkesi.
”Il magnifico straniero”
Vuoden 1963 lopulla Leone kävi Enzo Barbonin
suosituksesta katsomassa Akira Kurosawan elokuvan Yojimbo – onnensoturi.
Leone innostui ajatuksesta muuttaa tarina lännenelokuvaksi. Vaikka hänellä oli
suuria suunnitelmia, tuskin hän uskoi itsekään, millaisen vyöryn hän laittaisi
liikkeelle.
Italian elokuvateollisuus oli kriisissä.
Lipputulot olivat pudonneet rajusti parhaista vuosista. Elokuvateattereita oli
joka korttelissa, eikä niihin enää riittänyt elokuvia entiseen malliin.
Erityisen ahtaalla elinkeino oli Etelä-Italiassa, jossa lännenelokuvat olivat
perinteisesti olleet suosittuja. Vuonna 1963 Hollywood tuotti enää tusinan
verran länkkäreitä; vajaa kymmenesosa vuoden 1950 sadosta.
Vanhat lännensankarit olivat väsähtäneet, mutta
Euroopassa Villi Länsi kiehtoi yhä. Niin suoraviivainen seikkailusarjakuva Tex
Willer kuin räiskyvä parodia Cocco Billkin kuluivat miljoonien
italialaisten käsissä, ja myös elokuvan alalla seikkailu jatkui
eurooppalaisissa merkeissä – ks. artikkeli ”Paellasta hapankaaliin” toisaalla
tässä lehdessä.
Leone oli päättänyt tehdä lännenelokuvan. Hän
pyöritti kotonaan Moviolaa ja kopioi kohtauksia ja dialogia Kurosawan
elokuvasta. Hänen käsikirjoituksensa nimi, Il magnifico straniero
(”Rohkea muukalainen”) viittasi tietenkin John Sturgesin elokuvaan 7
rohkeata miestä (The Magnificent Seven, 1960), joka oli
huippusuosittu Italiassa – ja versio Kurosawan aiemmasta elokuvasta Seitsemän
samuraita.
Leone löysi elokuvaansa rahoituksen Jolly Film
-yhtiön kautta: rahat tulivat paitsi Italiasta myös Espanjasta ja
Länsi-Saksasta. Jolly säästi rahaa kuvaamalla kaksi westerniä perä perää
samoissa lavasteissa: kun Le pistole non discutono oli kuvattu, pääsi Il
magnifico stranieron väki tekemään omansa. Jolly koetti saada Le pistolen
tähden pääosaan myös Leonen elokuvaan, mutta Buck Jonesin stuntmiehenä uransa
aloittanut Rod Cameron ei kelvannut Leonelle.
Viimeinen oljenkorsi: Eastwood
Leone halusi ”muukalaisen” osaan Henry Fondan,
jonka agentti ei vaivautunut edes näyttämään käsikirjoitusta Fondalle. James
Coburn – yksi Sturgesin ”seitsemästä rohkeasta” – osoittautui liian kalliiksi,
ja niin ikään Sturgesin elokuvasta tuttu Charles Bronson kieltäytyi nähtyään
käsikirjoituksen. ”En tajunnut,” Bronson kertoi myöhemmin, ”ettei
käsikirjoituksella ollut mitään väliä. Leonen ohjauksella sen sijaan oli.”
Cliff Robertsoniakin harkittiin osaan, mutta loppujen lopuksi päädyttiin
halpaan kompromissiin: Rawhide-televisiosarjassa Rowdy Yatesia
esittäneeseen Clint Eastwoodiin.
Leonelle näytettiin yksi Rawhiden jakso, eikä hän
pitänyt näkemästään: ”Tämä tyyppi, tyhjä ilme kasvoillaan, lehmistä kertovassa
tarinassa, jota ei kestä katsoa?” Leone suostuteltiin vahvoin argumentein:
elokuva oli tehtävä nyt tai ei koskaan, ja tässä oli amerikkalainen näyttelijä,
joka suostui rooliin 15 000 dollarilla.
Leonen ja Eastwoodin yhteistyöstä on vuosien
saatossa kerrottu monia tarinoita. Toisten mukaan Leonen piti näyttää
Eastwoodille, miten tämän tuli kävelläkin, mutta Clint itse pitää väitettä
omituisena. Erimielisyyksiä on myös siitä, kuka oikein kehitti Clintin
”dollaritrilogiassa” esittämien hahmojen tyylin. Leone väitti piirtäneensä
Eastwoodin valokuvan päälle parran, sikarin ja ponchon: ”Annoin hänelle ponchon
leventääkseni häntä. Ja hatun. Nessun problema.” Clint puolestaan
muistaa ostaneensa elokuvassa käyttämänsä vaatteet Santa Monicasta: ”hatun,
lammasliivin, ponchon ja monta paria farkkuja”. Leonen elokuvien
suunnittelijan, arkkitehti Carlo Simin luonnos ponchosta on säilynyt, joten
ainakin se lienee suunniteltu Italiassa.
Leone ja westernin uusi tyyli
Il magnifico stranieron nimi muuttui hetki ennen ensi-iltaa: elokuvasta
tuli Per un pugno di dollari, Kourallinen dollareita. Sen
musiikin pääteema oli varastettu Dimitri Tiomkinilta, sen maisemat ja lavasteet
oli nähty jo monissa espanjalaisissa ja italialaisissa westerneissä, ja itse
tarina oli toisinto japanilaisesta samuraielokuvasta. Kaikesta huolimatta Leone
onnistui uudistamaan lännenelokuvan tällä teoksella. Kaikessa saattoi olla
tutun tuntua, mutta uudella tyylillä tarjoiltuna. Loppujen lopuksi tarinalla
tai dialogilla ei ollut mitään väliä – nähtyään elokuvan ihmiset muistivat,
miltä elokuva näytti, ja vihelsivät tunnusmusiikkia poistuessaan
teatterista. Kourallinen dollareita teki lännenelokuvan näkemisestä kokemuksen.
Myös väkivalta oli tietyllä tavalla uudenlaista.
Amerikkalaisissa westerneissä – kuten muissakin elokuvissa – oli perinteisesti
kaihdettu aseen laukaisemisen ja luodin osumisen näyttämistä samassa kuvassa.
Leone ei tuntenut konventiota, ja antoi aseiden paukkua surutta. Yksi hänen
lempikohtauksistaan oli George Stevensin Etäisten laaksojen miehen
kohtaus, jossa Jack Palance ampuu Elisha Cook Jr:n saluunan edustalla – ”siinä
näkyi, mitä todella tapahtuu, kun luoti osuu”. Toinen hänen suosikkielokuvistaan
näinä aikoina oli Edward Dmytrykin Laki ja väkivalta, jossa Anthony
Quinn viittaa taistelua odottaviin kaupunkilaisiin sanoen: ”Kuin pikkupojat
odottaisivat sirkusparaatia.”
Alku aina hankalaa
Kourallinen dollareita varustettiin
amerikkalaistetuilla alkuteksteillä: Sergio Leonesta tuli ”Bob Robertson”
(viittaus hänen isänsä taiteilijanimeen), Ennio Morricone oli ”Dan Savio”
(kapellimestarina hänen nimensä oli ”Leo Nichols”), Gian Maria Volontésta
tehtailtiin ”Johnny Wells”. Elokuva ei kuitenkaan tuntunut kelpaavan
kenellekään. Sorrenton vuotuisilla elokuvamessuilla ainoatakaan levittäjää ei
ilmoittautunut. Yksi elokuvateatteriketjun omistaja onnitteli ”Bob Robertsonia”
sanoen: ”Paljon uusia juttuja. Bravo!” Hän ei kuitenkaan uskonut elokuvan
menestykseen, koska siinä ei ollut yhtään naista. Leone koetti väittää, että
naiset pilasivat amerikkalaiset westernit – Sheriffi ja Kuolemanloukku
O.K. Corral olisivat olleet parempia elokuvia ilman Grace Kellyä ja Rhonda
Flemingiä. Perustelu ei mennyt läpi, ja Kourallinen dollareita sai ensi-iltansa
perjantaina 27. elokuuta 1964 (pahimpaan mahdolliseen aikaan) pienessä
kaupunkiteatterissa Firenzessä (lännenelokuvan kannalta pahimmassa
mahdollisessa paikassa). Elokuvaa ei mainostettu millään tavalla, eikä
ensimmäisissä näytöksissä juurikaan käynyt katsojia.
Sitten alkoi tapahtua. Maanantain näytöksissä kävi
tuplaten väkeä sunnuntaihin verrattuna, ja tiistaina kaikki halukkaat eivät
mahtuneet sisälle teatteriin. Kourallinen dollareita pyöri tuossa
pikkuteatterissa puoli vuotta; omistaja kieltäytyi luovuttamasta kopiotaan.
”Ihmettelen vieläkin, miten kaikki ihmiset edes saivat selville teatterin
osoitteen”, kertoi Leone.
Firenzen ensi-illan jälkeen elokuvalle
järjestettiin suurellisemmat avajaiset Roomassa. Nyt selkääntaputtelijoita
riitti – osa heistä ei olisi koskenut Kouralliseen dollareita pitkällä
tikullakaan nähtyään sen Sorrenton messuilla.
Elokuvan menestys noteerattiin myös
Yhdysvalloissa, missä italowesterniä oli pidetty jo ohimenneenä muotina.
Rawhiden kuvauksissa Clint Eastwood luki Varietysta, että Kourallinen
dollareita oli yllättävä menestys Euroopassa. Eastwood ohitti uutisen
olankohautuksella: kukaan ei ollut kertonut hänelle, että elokuvan nimi ei enää
ollut ”Magnificent Stranger”. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, etteivät
Italiassa ja Espanjassa vietetyt kuusi viikkoa sittenkään menneet hukkaan.
Kurosawa ja kourallinen jenejä
Leonen elokuva seurasi sen verran tarkkaan
Kurosawan Yojimboa, että Kurosawa haastoi Leonen oikeuteen
plagioinnista. Oikeudenkäynti viivästytti Leonen elokuvan esittämistä
Yhdysvalloissa vuosilla. Leone keksi huomauttaa, että tarina oli muka alunperin
peräisin venetsialaissyntyisen Carlo Goldonin näytelmästä Arlecchino,
servitore di due patrone (”Arlecchino, kahden isännän palvelija”) vuodelta
1745. Tämä ei tietenkään ollut totta, mutta tarinoissa oli kuitenkin
riittävästi samankaltaisuuksia, että Kurosawa saatiin neuvottelupöydän ääreen.
(Myös Dashiel Hammettin tarina Veristä satoa kertoo samanlaisen
tarinan.) Kurosawa ja Yojimbon toinen käsikirjoittaja Ruyzo Kikushima saivat
elokuvan Kaukoidän jakeluoikeudet ja 15 prosenttia maailmanlaajuisesta
tuotosta. Leone huomautti myöhemmin happamasti, että ”Kurosawa ansaitsi tällä
tempulla enemmän kuin omilla elokuvillaan yhteensä.” Leonen katkeruus johtui
osaltaan siitä, että Jolly Films onnistui jättämän ohjaajan lähes palkkiotta.
Elokuva tuotti hänelle tappiota. Vuosien päästä hän sai osakseen elokuvan
Meksikon jakeluoikeudet – ”ainoa paikka, jossa elokuva ei menestynyt, koska
meksikolaiset ovat siinä roistoja,” Leone sanoi.
Lisää dollareita
Menestys toi Leonelle uusia paineita. Hän
ajatteli, ettei voisi toistaa läpimurtonsa suosiota – ei ainakaan samassa
genressä. Hän koetti saada rahoittajat kiinnostumaan vanhasta
käsikirjoituksestaan Viale glorioso, ”Kunnian tie”, joka oli
omaelämäkerrallinen nuoruuskuvaus. Toinen vaihtoehto oli uusi versio Fritz
Langin klassikosta M – kaupunki etsii murhaajaa, Klaus Kinski Peter
Lorren tilalla. Ketään ei kiinnostanut: Leonelta haluttiin uutta
länkkäriä, ja mieluiten Eastwood pääosassa.
Oikeastaan Leonella oli Jolly Filmsin kanssa
sopimus jatko-osasta Kouralliselle dollareita, mutta hän katsoi vapautuneensa
sopimuksesta Jollyn kohdeltua häntä huonosti. Tuolloin hän keksi seuraavalle
elokuvalleen nimen heittääkseen sen Jollyn rahamiesten, Giorgio Papin ja Arrigo
Colombon naamalle. Hän sanoi heille: ”En oikeastaan halua tehdä uutta
länkkäriä. Taidan kuitenkin tehdä sellaisen, vaikka vain teidän kiusaksenne –
ja sen nimeksi tulee Per qualche dollaro in più.” Kirjaimellisesti
elokuvan nimi merkitsee, että mitä tahansa elokuvassa tehdäänkin, tapahtuu se
suuremmista rahoista kuin kourallisesta dollareita – suomennos ”Vain muutaman
dollarin tähden” ei tavoita tätä.
Leonen käräjiä Jolly Filmsin kanssa hoiti napolilainen
lakimies Alberto Grimaldi, joka oli tuottanut useita länkkäreitä Espanjassa ja
joka kehui keksineensä italowesternin omin päin. Hän teki Leonelle tarjouksen,
josta tämä ei voinut kieltäytyä: kulut, palkka ja puolet tuotosta.
Nimi ja rahat olivat valmiina, ainoastaan tarina
puuttui. Grimaldi osti tarinan ”Palkkionmetsästäjä”, jonka olivat kirjoittaneet
Enzo dell’Aquila ja Fernando Di Leo. He saivat hyvän korvauksen, mutta eivät
nimeään teksteihin. Leone ja Luciano Vincenzoni kirjoittivat käsikirjoituksen.
Vincenzonin mukaan elokuvan (kuten myös Hyvien pahojen ja rumien) kehuttu
huumori juontaa juurensa siihen, ettei hän ottanut Leonen elokuvia vakavasti.
”Kirjoitin käsikirjoituksia elokuviin, jotka voittivat palkintoja Cannesissa
... minusta oli naurettavaa, että kaltaiseni venetsialainen kirjoitti
länkkäreitä. Kirjoitin ne vasemmalla kädellä. Vain muutaman dollarin tähden
käsikirjoittaminen vei minulta yhdeksän päivää.”
Clint Eastwoodilla olisi ollut kysyntää Italiassa
– Papi ja Colombo olivat jo ehtineet tiedustelemaan häntä ”Kourallisen”
jatko-osaan Jolly Filmsille. Eastwood kertoi kuitenkin Leonelle, ettei tekisi
elokuvia Italiassa ilman häntä. Lentopelkoinen Leone matkusti ensimmäistä
kertaa elämässään Yhdysvaltoihin varmistaakseen Clintin osallistumisen. Hän
esitti elokuvan Clintille pantomiimina, jonka jälkeen Clintin käteen tyrkättiin
kirjekuori, jossa oli 25 000 dollaria – puolet sovitusta kertakorvauksesta.
Clint antoi rahat takaisin todeten, ettei hänellä ollut kiire. Hän piti
sanansa.
(Elokuvasta ”Vain muutaman dollarin tähden”
enemmän Ruudinsavun klassikkoelokuva -palstalla.)
”Kaksi rohkeata kulkuria”
Kourallinen dollareita oli syntynyt Leonen käytyä
katsomassa Kurosawan Henkivartijan; Leonen kolmas lännenelokuva syntyi hänen
katsottuaan oman elokuvansa Vain muutaman dollarin tähden. Elokuvan tarina oli
tietyllä tavalla karnevalistinen: vaikka Eastwoodin Blondie ei aivan ollutkaan
Don Quijote, sitä enemmän Sancho Panzaa oli Eli Wallachin Tucossa. Tarinan
alkuperäinen nimi olikin ”I due magnifici straccioni” (7 rohkean miehen mallin
mukaan käännettynä: ”Kaksi rohkeata kulkuria”). Kerrotaan, että Luciano
Vincenzoni keksi elokuvalle uuden nimen unessa: ”Il buono, il brutto, il
cattivo” – kirjaimellisesti: ”Hyvä, ruma, paha”. Leone piti nimestä, ja se
muutettiin juuri kuvausten alkaessa.
Leone kertoi halunneensa kyseenalaistaa kyseiset
adjektiivit westernin keinoin: ihmisystävä saattoi tappaa tunnontuskitta, ja
murhaaja osoittaa lempeyttä. Clint Eastwood oli ”hyvä” – mikä ei estänyt häntä
olemasta kostonhimoinen ja ilkeäkin. Eli Wallach, ”ruma”, puolestaan oli
elokuvan henkilöistä hauskin ja puoleensavetävin. Ainoastaan Lee van Cleef,
”paha”, oli läpeensä paha – kenties osoitus siitä, miten hankala teema
käsitellä pahuus on taiteessa, jonka tarkoitus kuitenkin loppujen lopuksi on
viihdyttää.
Hyvien, pahojen ja rumien budjetti oli 1,3
miljoonaa dollaria – yli kuusi kertaa enemmän kuin Kourallisen dollareita ja
yli tuplaten suurempi kuin Vain muutaman dollarin tähden budjetti. ”Dollarien”
suosio varmisti, että Leone saattoi olla entistä omapäisempi uutta elokuvaansa
tehdessään. Tunnetun tarinan mukaan Leone oli erään kuvauspäivän päätteeksi
todennut, että yksityiskohta kannuksesta oli jäänyt purkittamatta. Käytännön
asioista vastaava Fernando Cinquini ajatteli, ettei pienistä mitään –
kannuksenhan nyt voi kuvata koska tahansa. Kun hänen aikataulunsa sitten antoi
myöten, ehdotti hän Leonelle kannuksen kuvaamista. Leone sanoi: ”Okei, siihen
tarvitaan kolmesataa avustajaa ja postivaunut ja hevoset ja kiväärit ja pelit.”
Hänen tarkoituksensa oli näyttää kokonaisen kaupungin hyörinä kuvan taustalla.
Olipa tarina totta tai ei, on se saanut monet järjestäjät tarkistamaan
sittemmin ohjaajalta, ettei tämän tarkoittama puuttuva yksityiskohta suinkaan
ollut kannus.
Surrealismia autiomaassa
Kolmituntista Hyviä, pahoja ja rumia lyhennettiin
Italian ulkopuolella: eniten Englannissa, mutta reilusti myös Yhdysvalloissa ja
Ranskassa. Leone oli luonnollisesti tästä pahoillaan. Erityisesti häntä
harmitti Blondien ja Tucon harhailu autiomaassa, jota pätkittiin rajusti
USA:ssa. ”Tonino delli Colli kuvasi kohtaukset tavalla, josta surrealistiset
maalarit olisivat olleet ylpeitä – ja elokuvaa lyhennettiin yli puoli tuntia,
jotta popcornia menisi enemmän.”
Taidekeräilijä Leone oli ollut ihastunut
surrealismiin jo 1950-luvulla – ensin Max Ernstin, sitten René Magritten ja
Giorgio de Chiricon töihin. Hän näytti maalauksia kuvaajalleen ennen elokuvan
tekemistä, ja pyrki hätkäyttämään katsojan kuten surrealistit tekivät. Kamera
näytti katsojalle yllättäviä asioita, joista elokuvan henkilöt olivat jo
tietoisia. Tällaista pidettiin turhana kikkailuna Hollywoodissa, mutta Leonen
jälkeen tuollaiset otot ovat arkipäiväistyneet. Kamera saattoi myös paljastaa
asioita katsojalle ja henkilöille yhtä aikaa, kuten Blondien ja Tucon
joutumisessa autiomaasta keskelle rinteen toisella puolen riehuvaa sotaa.
USA:ssa elokuvaa markkinoitiin isolla rahalla – on
tosin epävarmaa, olivatko markkinamiehet katsoneet elokuvan loppuun asti.
Lehdissä esiteltiin viikkokaupalla ennen ensi-iltaa Eastwoodin asusteita: ”Tämä
poncho kuuluu Nimettömälle Miehelle”, ”Tämä on Nimettömän Miehen ase”, ja niin
edelleen. Koko ”dollaritrilogian” markkinointi perustui tästä alkaen
”Nimettömän miehen” käsitteelle riippumatta siitä, että Eastwoodin esittämillä
henkilöillä oli nimi jokaisessa elokuvassa: hän oli ensin ”Joe”, sitten ”Monco”
ja lopuksi ”Blondie”. United Artists sekoitti vielä van Cleefin ja Wallachin
henkilöt keskenään: elokuvan mainoksessa van Cleefiä pidettiin ”Rumana” ja
Wallachia ”Pahana”. Van Cleefin myöhempiä italowesterneitä mainostettiin
USA:ssa ”Mr. Uglyn” elokuvina.
”Trilogia” menestyi Yhdysvalloissa: Kourallinen
dollareita toi kassaan 3,5 miljoonaa dollaria, Vain muutaman dollarin tähden 5
miljoonaa ja Hyvät, pahat ja rumat 6 miljoonaa. Ei ihme, että Sergio Leonelta
haluttiin jatkoa.
Westernin kuolema
Leone lyöttäytyi yhteen Dario Argenton ja Bernardo
Bertoluccin kanssa. Kuukausia he tapasivat Leonen talossa ja miettivät uuden
elokuvan tarinaa. Varsin nopeasti Argento huomasi, että tarinaa kuljettivat
Leone ja Bertolucci. Hän roikkui kuitenkin mukana kertoen myöhemmin: ”Sergio
esitti meille etukäteen kaikki kameran liikkeet, jotka jonkun kohtauksen
kuvaamiseen tarvittiin ... minulle tämä oli kuin Dante olisi selittänyt
Jumalaista näytelmää.”
Nyt Leone oli käynyt Valloissa jo useamman kerran.
Monument Valleyssa hän kävi yhdessä kuvaajansa Tonino delli Collin kanssa.
Delli Colli muistelee Leonen improvisoineen hänelle John Fordin elokuvat otto
otolta hokien: ”Tästä hän kuvasi, kamera oli tässä.”
Bertolucci ja Argento tunsivat Lännen elokuvien
kautta. Yhdessä Leonen kanssa he kehittelivät filmihullujen westerniä, joka
viittaisi kohta kohdalta lännenelokuvan historiaan, mutta olisi silti
itsenäinen taideteos. Elokuvan nimeksi tuli C’era una volta, il west eli
”Olipa kerran, Länsi” – Suomessa ”Huuliharppukostaja”. Tärkeimmät elokuvat,
joista Huuliharppukostajaan sisällytettiin viitteitä olivat Zinnemannin Sheriffi,
Stevensin Etäisten laaksojen mies, Rayn Johnny Guitar sekä
Fordin Etsijät ja Mies joka ampui Liberty Valancen.
Luonnollisesti mielessä olivat myös rautatien tekemisestä kertoneet
suurelokuvat, kuten Fordin Rautahepo ja De Millen Urhojen tie.
Kaiken kaikkiaan elokuvassa viitataan Leonen omien elokuvien lisäksi tietoisesti
ainakin kolmeenkymmeneen Hollywood-westerniin.
Lännenelokuvan ulkopuolelle viitattiin myös: Brett
McBainin nimi saatiin yhdistämällä kirjailijat Ed McBain ja Brett Halliday, ja
elokuvaan sisällytettiin repliikkejä ”kovaksikeitetystä” rikoskirjallisuudesta.
Puuttuvasta renkaasta lainattiin kohtaus, jossa tappaja teroittaa
partaveitsen parturin käsien vapistessa liikaa, ja Billy Wilderin elokuvassa Tuhansien
silmien edessä oli huomautettu, ettei sellaiseen mieheen voinut luottaa,
joka käytti sekä vyötä että olkaimia.
Argenton, Bertoluccin ja Leonen yhteistyö tuotti
alkuperäisen tarinan. Lopullisen käsikirjoituksen elokuvaan teki Sergio Donati.
Näin syntyi ensimmäinen postmoderni lännenelokuva. Suurimmalle osalle
elokuvakriitikoista ei jäänyt epäselväksi, mitä Leone ajoi takaa: tekemällä
elokuvan lännenelokuvasta hän halusi laittaa koko genrelle pisteen – ja
onnistuikin siinä ainakin tietyssä mielessä. Wim Wenders kirjoitti elokuvasta
vuonna 1969: ”En halua nähdä enää ainoatakaan lännenelokuvaa. Tämä on loppu.”
Kuoleman tanssi
Leone halusi tapattaa Hyvien, pahojen ja rumien
päähenkilöt uuden elokuvansa alkajaisiksi. Lee van Cleefille ja Eli Wallachille
tämä olisi sopinutkin, mutta Eastwood kieltäytyi. Leonen mukaan Clint ”ei
tajunnut vitsiä”. Bronsonin tielle asettuva kolmikko oli lopulta lukuisissa
lännenelokuvissa kouliintunut Jack Elam, John Fordin vakionäyttelijä Woody
Strode ja Tucoa Hyvissä, pahoissa ja rumissa vainonnut Al Muloch. Ensimmäinen
kohtaus ei ollut vielä valmistunut, kun Muloch teki itsemurhan hyppäämällä
rooliasussaan hotellin ikkunasta alas. Kuolevaa näyttelijää oltiin viemässä
sairaalaan Claudio Mancinin autolla, kun Leone hätäili: ”Ottakaa puku,
tarvitsemme puvun!” Mulochin kuoltua Leone päästi suustaan vielä toisenkin
sammakon: ”Miksei hän voinut tappaa itseään päivää myöhemmin? Minulta puuttui
vielä yksi lähikuva.”
Ei liene tarpeen ihmetellä, kuinka oli
mahdollista, että Leone suhtautui kyynisesti kuolemaan valkokankaalla. Hän
määritteli Huuliharppukostajan ”kuoleman tanssiksi” ja huomautti, että Claudia
Cardinalea lukuunottamatta päähenkilöt tietävät kuolevansa ennen elokuvan
loppua. Tarkkaan ottaen tämä ei pätenyt Charles Bronsonin kohdalla – mutta hän
olikin oikeastaan kuollut jo ennen elokuvan alkamista. Hän oli kostaja haudan
takaa, joka esitteli itsensä kuolleiden miesten nimillä.
Henry Fonda sinisilmäisenä tappajana oli ja on yhä
liikaa monille katsojille. Kun Huuliharppukostajaa esitetään televisiossa
Yhdysvalloissa, mainoskatko keskeyttää kohtauksen, jossa hänen esittämänsä
Frank ampuu pienen Timmy McBainin. Fonda olikin hankkinut rooliaan varten
ruskeat piilolinssit, mutta Leone käski häntä ottamaan ne pois: ”Haluan siniset
silmät, baby blue eyes!”
Leonesta tulee älykkö
Huuliharppukostaja ei pärjännyt Amerikan
markkinoilla. Se toi kassaan rahaa vain miljoona dollaria. Sitä myös
lyhennettiin useista paikoista, ja monimutkainen juoni kävi entistä
hankalammaksi seurata. Siitä tuli ainoastaan filmihullujen kulttielokuva.
Mutta Euroopassa Huuliharppukostaja menestyi
paremmin. Ranskassa se kuuluu yhä vieläkin kaikkien aikojen suosituimpiin
elokuviin. Jo Hyvät, pahat ja rumat oli ollut suosittu siellä, mutta
Huuliharppukostajaan myytiin viisi ja puoli kertaa enemmän lippuja kuin siihen!
Leonen mielipiteet alkoivat kelvata lehdille.
Hänet henkilökohtaisesti tunteneet pitivät häntä yleensä pinnallisena ja hänen
lahjanaan elokuvan tekemisen tekniikkaa. 60-luvun lopulla elokuvan tekijällä
piti kuitenkin olla jotain sanottavaa, eikä Huuliharppukostajan näyttävyyttä
voitu pitää pelkkänä pintakiiltona. Leone sai ottaa kantaa politiikkaan ja
filosofiaan, ja häntä siteerattiin samoissa yhteyksissä kuin Jean-Luc Godardia
ja Simone de Beauvoiria.
Leone suunnitteli – kuten jokaisen valmistuneen
elokuvansa jälkeen – lopettavansa uransa. Häntä alkoi kuitenkin kiinnostaa
tehdä uudenlainen poliittinen (lue: vasemmistolainen) elokuva. Monet
italialaiset westernit olivat olleet vasemmistolaisia, mutta Leonen mielestä
ne, kuten muutkin poliittiset elokuvat, saarnasivat jo käännytetyille. Hän
halusi tehdä seikkailuelokuvan, jonka katsojat ymmärtäisivät sanoman ilman,
että se puettaisiin sanoiksi.
Elokuvan nimeksi piti tulla ”Olipa kerran,
vallankumous”. Yhdessä Huuliharppukostajan (”Olipa kerran, Länsi”) ja Leonen jo
tässä vaiheessa pitkään suunnitteleman gangsterielokuvan Suuri gangsterisota
(”Olipa kerran, Amerikka”) kanssa sen tuli muodostaa myyttejä purkavan
trilogian keskimmäinen osa.
Leone kuitenkin halusi pitää vain langat käsissään
ohjaamatta itse elokuvaa. Ohjaajaksi palkattiin John Ford -asiantuntija Peter
Bogdanovich (joka nykyään esittää TV-sarja Sopranosissa psykiatri Melfin
terapeuttia). Bogdanovich ja Leone eivät tulleet toimeen keskenään, ja ohjaajan
pallille koetettiin istuttaa muita. Leone tapasi jopa Sam Peckinpahin
Lontoossa, ja Leonen mukaan heillä synkkasi hyvin kuvitellessaan, minkä
vaikutuksen heidän nimensä samassa elokuvajulisteessa tekisivät. Hanke
kuitenkin kariutui. Luciano Vincenzonin mukaan Peckinpah oli tarpeeksi älykäs
ymmärtääkseen, ettei hän olisi voinut tehdä elokuvaa Leonen tuottaessa: ”He
olisivat tappaneet toisensa.” Mielenkiintoista kyllä, Leonen ideoimassa,
tuottamassa ja osin ohjaamassakin elokuvassa Nimeni on Nobody
Peckinpahin nimi löytyy hautakivestä – kenties Leone katsoi panneensa
Peckinpahista paremmaksi?
Metodi ja western
”Vallankumous” -elokuvan keskushenkilöä,
talonpoika Juan Mirandaa, esitti harvoin westernissä nähty Actor’s Studion
kasvatti Rod Steiger. Ensimmäisenä kuvauspäivänä Leone esitteli apulaisensa
Giancarlo Santin ohjaajana sanoen: ”Hän on kuin minä kameran takana.” Steiger
sanoi: ”Okei, huomenna minä lähetän tänne kaverin, joka on kuin minä kameran
edessä.” Leone ohjasi elokuvan siitä eteenpäin.
Elokuva alkoi viittauksella Peckinpahin Hurjaan
joukkoon: lähikuvalla muurahaispesästä. Hurjassa joukossa lapset laittavat
pesään skorpioneja, Leonen elokuvassa Juan kusee muurahaisten päälle.
Elokuvan nimi vaihtui: ”Olipa kerran,
vallankumouksesta” tuli Giù la testa!, ”Pois alta!” – sana ’vallankumous’ nimessä muistutti liikaa
Bertoluccin elokuvasta Prima della revoluzione (”Ennen vallankumousta”).
Englannissa elokuva sai nimen Fistful of Dynamite (”Kourallinen
dynamiittia” – Suomessa tämä nimi on Don Siegelin ja Clint Eastwoodin
elokuvalla Two Mules for Sister Sara). Amerikan markkinoille englannin
kielessä avuton Leone keksi mielestään osuvan nimen Duck, You Sucker!,
joka piti ihmiset tehokkaasti poissa elokuvateattereista. Nimi vaihdettiin
lopulta Englannissa käytettyyn. Suomessa elokuvaa on esitetty nimellä Maahan,
senkin hölmö!
Metodinäyttelemistä lännenelokuvassa – joksi
Maahan, senkin hölmö! on laskettavissa – on usein pidetty turhana snobbailuna.
Rod Steigerin lähestymistapaa kuitenkin kunnioitettiin ainakin aluksi. Hänen
piti lausua elokuvan ensimmäinen repliikki: ”Señor, minun on päästävä San Felipeen,
äitini on kuollut.” Tätä yhtä ainoaa repliikkiä varten hän käveli kilometrin
päähän ja juoksi paikalle hokien itsekseen espanjaksi: ”Äitini ei ole kuollut,
äitini ei ole kuollut.”
Steiger ja Leone riitelivät ja kommunikoivat vain
apulaisohjaajan välityksellä Leonen todettua: ”Painukaa kohteliaimmin vittuun,
sinä ja United Artists! Sait Oscarin erehdyksessä!” Steigerilla ei kuitenkaan
jälkikäteen ollut pahaa sanottavaa Leonesta ja elokuvasta – paitsi että hän
toivoi kovasti amerikkalaisen nimen vaihtamista.
James Coburn Jeesuksena
Leone oli halunnut työskennellä James Coburnin
kanssa jo Kourallisessa dollareita. Coburn innostui ajatuksesta vasta
keskusteltuaan Henry Fondan kanssa Huuliharppukostajan jälkeen. Fonda sanoi
ykskantaan, että Leone oli ”paras ohjaaja, jonka kanssa olen koskaan tehnyt
töitä”. Coburn kertoi: ”Lähdin mukaan elokuvaan ja miten kävi? Sen nimeksi
laitettiin ”Duck, You Sucker!” eikä kukaan käynyt katsomassa sitä!”
Coburn tuli Steigeria paremmin toimeen ohjaajan
kanssa. Leone neuvoi häntä: ”Mitä vähemmän teet, sen parempi. Rod irvistelee ja
haluaa niellä linssin. Jos et tee mitään, viet lopussa pitemmän korren.” Juuri
näin kävikin: Steiger on parhaimmillaan loistava, mutta kehnoimmillaan
maneerinen. Coburn on koko elokuvan ajan kuin kallio, johon voi luottaa.
Leonen mukaan Maahan, senkin hölmöä! voitiin pitää
uskonnollisena tarinana. Coburnin esittämä irlantilainen vallankumouksellinen
Sean oli oikeastaan Jeesus. Tähän sanavalmis Vincenzoni huomautti: ”Siinä
tapauksessa Sergio Leone on Isä Jumala.”
Kriitikot pitävät kehnosta
Maahan, senkin hölmö! on Leonen elokuvista vähiten
valmiiksi mietitty ennen kuvausten alkamista. Leonen mukaan hän joutui
työskentelemään ”kuten amerikkalaiset ohjaajat – muokaten tarinaa sitä mukaa
kun se etenee”. Valitettavasti tämä näkyy valkokankaalta. Elokuva on kovin
hajanainen ja välillä vastenmielinen, kuten kohtauksessa, jossa Rod Steiger
raiskaa vallasnaisen; sekin viittaus Leonen aikaisempiin elokuviin. Näissä
välienselvittely käytiin kivetyssä kehässä, jollaisia Espanjassa käytettiin
puimisessa. Nyt alaluokka kohtaa yläluokan väkisin maaten, ja tie tähän kulkee
samanlaisen kehän läpi.
Leone oli tarkka yksityiskohtien suhteen, mutta
suuremmat epätarkkuudet saattoivat läpäistä seulan. Elokuvassa eletään vuotta
1913, ja Coburnin hahmo kuuluu IRA:han – joka perustettiin vasta vuonna 1919.
Kuten Leonen edellisetkin elokuvat, lyheni Maahan,
senkin hölmö! Italian ulkopuolisessa levityksessä. Nykyään DVD:llä on
saatavissa versio, jossa ainakin suurin osa poistetuista kohtauksista on mukana
– myös alkutekstien Mao Tse Tung -sitaatti. Leonen huonoin elokuva sai kenties
yllättäen Leonen uran parhaimmat arvostelut monissa italialaisissa ja
ranskalaisissa lehdissä. Amerikassa elokuva floppasi, mutta Euroopassa katsojia
riitti: Italiassa elokuva tuotti melkein yhtä paljon kuin Huuliharppukostaja.
Nähtävästi Leonen ”poliittisen elokuvan uudistus” puri aikakauden
mielipideilmastossa paremmin kuin nykyään.
Nobody does it better?
Leone ei enää ohjannut yhtään kokonaista lännenelokuvaa,
mutta ei osannut jättää aihetta rauhaankaan. Hänelle tarjottiin Mario Puzon Kummisetää
ohjattavaksi, mutta hän ei innostunut projektista. Kun hän alkoi nähdä, miten
tarina muuntuisi elokuvaksi, Francis Ford Coppola oli jo palkattu hommaan
tunnetuin seurauksin.
Leone oli yksi ohjaajista, jotka olivat hyötyneet
eniten auteur-koulukunnan ohjaajan roolin korostamisesta.
Paradoksaalisella tavalla hän alkoi samaistaa itseään Hollywoodin kulta-ajan
tuottajiin sanoen, ettei elokuvan ohjaajalla ollut väliä niin kauan kuin hän
teki mitä tuottaja sanoi. Hän tuotti omaan ideaansa perustuneen länkkärin Nimeni
on Nobody (Il mio nome è nessuno), pääosissa Henry Fonda ja
huippusuosituista Trinity-elokuvista tunnettu Terence Hill (Mario Girotti).
Alunperin ajatuksena oli muuntaa Homeroksen Odysseia westerniksi, mutta
valmiissa elokuvassa tästä on nimeä (Odysseuksen repliikki kyklooppi
Polyfemokselle) lukuunottamatta jäljellä hyvin vähän.
Nobodyn ohjasi Tonino Valerii, joka suuttui, kun
elokuvaa markkinoitiin ”uutena Leonena” (Steven Spielbergin mielestä kyseessä
on Leonen paras elokuva!). Nobodyn heikkous on epätasaisuus. Katsoja houkuttuu
välillä pitämään elokuvaa vakavasti otettavana, peckinpahmaisena tilityksenä
Vanhan Lännen katoamisesta – ja sitten tunnelma keskeytetään pitkitetyllä
slapstick-kohtauksella. Tämä lienee ollut Leonen tarkoitus, koska hän oli itse
vastuussa elokuvan räikeimmistä kohtauksista. Ampumanäytös saluunassa, fiesta
ja pisuaarikohtaus ovat Leonen ohjaamia. Hänen ystävänsä Ernesto Gastaldi onkin
väittänyt, että Leone liitti elokuvaan tahallaan tökeryyksiä ”tehdäkseen
selväksi, ettei tämä ollut hänen ohjaamansa, tärkeä elokuva”.
Damiano Damianin ohjaama Un genio, due compari,
un pollo (1975) oli vielä askel alaspäin. Leone valvoi elokuvan valmistumista
ja ohjasi yhden kohtauksen. Terence Hillin suosion innoittamana joissakin
maissa elokuvan nimeen liitettiin ”Nobody”, joissakin ”Trinity” – Suomessa
elokuvan nimeksi tuli Nobody on nerokkain.
Olipa kerran Amerikassa
Leone palasi otsikoihin 1980-luvulla saatuaan
valmiiksi lähes parikymmentä vuotta kestäneen projektinsa Suuri
gangsterisota (Once Upon a Time in America, 1984). Yhdysvalloissa elokuva
kärsi tuottajien väliintulosta, mutta Leone tarkoittaman version nähneet
eurooppalaiset pitävät sitä lähes yksimielisesti mestariteoksena.
Leonen seuraava projekti oli suurelokuva
Leningradin piirityksestä. Oli myös puhetta western-TV-sarjasta, pääosissa
Mickey Rourke ja Richard Gere. Sarjan pilottijaksosta suunniteltiin kokoillan
elokuvaa.
Nämä projektit eivät toteutuneet. Sergio Leone
kuoli huhtikuussa 1989 kotonaan sängyssä vaimonsa vieressä. Hän katsoi TV:stä
Robert Wisen elokuvaa Antakaa minun elää!