AEAEAAH!!!
Ennio Morricone ja Sergio Leonen westernit
Lännenelokuvien musiikki oli 50-luvun
Hollywoodissa vakiintunut tiettyyn kaavaan. Alkutekstien aikana Frankie Laine
tai Tex Ritter esitteli katsojille, mistä elokuvan oli määrä kertoa; elokuvan
aikana sankarin vaiheita seurattiin orkestroidun musiikin avustuksella –
dramaattinen musiikki korosti sankarin lujuutta ja romanttinen teema kertoi
hänen valitsevan lopulta vaalean opettajattaren – ja lopuksi alun balladiin
saatettiin palata vielä muutaman tahdin ajan. Jos näyttelijöihin kuului
laulajatähtiä, saivat he venytellä äänijänteitään jossakin välissä, kuten Ricky
Nelson Rio Bravossa.
Samaa kaavaa koetettiin soveltaa myös 50-luvun
lopun ja 60-luvun alun espanjalaisissa, saksalaisissa ja italialaisissa westerneissä.
Mutta elokuussa 1964 ensi-iltansa sai elokuva, jonka musiikki sai osan
katsojista haltioihinsa ja toiset ihmettelemään, mitä elokuvan tekijöiden
päässä oikein liikkui. Vihellyksiä, mieskuoron ähellystä, munniharpun värinää,
ruoskaniskuja, kirkonkelloja – ja kaksintaistelu trumpettisoolon säestyksellä.
Sergio Leone ja Ennio Morricone olivat tehneet ensimmäisen yhteisen elokuvansa Kourallinen
dollareita.
Kourallinen dollareita
Sergio Leone halusi ensimmäisen westerninsä, Kourallinen
dollareita, säveltäjäksi Franco Lavagninon, joka oli tehnyt musiikin
elokuvaan Taistelu Rhodoksesta. Tuotantoyhtiö suostutteli kuitenkin
Leonen käymään tapaamassa Ennio Morriconea, joka oli tehnyt musiikkia heidän
aiempiin lännenelokuviinsa. ”Olin tuskin astunut sisään, kun Ennio ilmoitti
meidän olleen koulutovereita. Luulin, että hän pelleili, kunnes hän näytti
minulle luokkakuvan, jossa olimme molemmat!”
Paljastunut koulutoveruus ei kuitenkaan vielä
riittänyt takaamaan Morriconelle työtä Kourallinen dollareita -elokuvan
parissa. Leone hyökkäsi: ”Musiikkisi elokuvassa Taistelu punaisella
hietikolla oli niin tavanomaista kuin olla voi. Vesitettyä Dimitri
Tiomkinia.” Morricone oli yllättäen samaa mieltä: ”Minulta pyydettiin
vesitettyä Tiomkinia. Niinpä annoin heille sitä. Säveltäjänkin on elettävä.”
Morricone sai paikan, ja maailman kenties
tunnetuin ohjaaja-säveltäjä -pari oli syntynyt – ainoastaan Alfred Hitchcockia
ja Bernard Herrmania voi hyvänä päivänä verrata kaksikko Leone-Morriconeen.
Kourallinen dollareita kaipasi Leonen mielestä ”meksikolaista
hautajaistunnelmaa”. Hän pyysi Morriconelta musiikkia, jota John Wayne
kumppaneineen joutuu kuuntelemaan Rio Bravossa. Ricky Nelson toteaa:
”Sitä sanotaan deguelloksi, kurkunleikkauslauluksi. Meksikolaiset
soittivat sitä Alamossa.”
”Deguello” perustui meksikolaiseen sävelmään,
mutta Rio Bravon musiikin säveltänyt Dimitri Tiomkin oli merkinnyt
elokuvassa käytetyn version omiin nimiinsä, ja se oli julkaistu
nuottivihkonakin. Morricone ei halunnut omia kollegansa musiikkia sellaisenaan.
Leone sanoi: ”Okei, tee niin kuin haluat, kunhan ainakin osa musiikista kuulostaa
”deguellolta”. Morricone teki työtä käskettyä. Kappaleiden samankaltaisuus on
ilmiselvä heti ensikuulemalta, mutta Morricone väitti vielä vuosikymmeniä
myöhemmin, että samankaltaisuus johtui vain tunnelmasta: ”Itse kappale oli
täysin alkuperäinen,” hän sanoi haastattelussa 1989.
Joka tapauksessa elokuvassa käytettiin musiikkia
ja ääntä uudella tavalla. Vuonna 1962 Morricone oli sovittanut Woody Guthrien
laulun Pastures of Plenty amerikkalaiselle laulajalle Peter Tevisille.
Laulun taustalla käytettiin mieskuoroa, kelloja, ruoskaniskuja, vasaroita ja
sähkökitaraa. Morricone löysi masternauhan ilman Tevisin laulua ja soitti sen
Leonelle. Leone muisteli myöhemmin sanoneensa: ”Leffa on siinä. Mene rannalle.
Sinun hommasi on jo tehty. Etsi vain vielä joku, joka osaa viheltää!”
Viheltäjäksi valittiin Alessandro Alessandroni, joka myös ohjasi kuoroa ja
soitti kitaraa. Harva olisi uskonut, että niin vaatimattomista lähtökohdista
saataisiin aikaan mitään niin kestävää kuin Kourallinen dollareita – ja
sama koskee elokuvan musiikkia.
Leone ja Morricone eivät pitäneet amerikkalaisten
westernien ”sinfoniamusiikista”. Musiikin lisäksi he käyttivät muita tehosteita
ja luonnonääniä. Heidän mielestään jokaisessa kuvassa sekä hiljaisuudella että
äänellä tuli olla jokin syy. He saattoivat täyttää näennäisesti tapahtumaköyhän
kuvan pauhaavalla musiikilla, joka loppui yhtäkkiä. Tämän jälkeen hiljaisuus
oli kahta merkitsevämpää. Leone halusi musiikin valmistuvan ennen kuvauksia.
Tällöin hän olisi voinut ottaa sen huomioon rytmittäessään elokuvan tapahtumia
jo kuvauspaikalla. Budjetti ja aikataulu antoivat kuitenkin myöten tälle
innovaatiolle vasta, kun kaksikko valmisteli elokuvaa Hyvät, pahat ja rumat.
Vain muutaman dollarin tähden
Leone ja Morricone kävivät yhdessä katsomassa Kourallisen
dollareita ja olivat yhtä mieltä siitä, että musiikki olisi voinut toimia
paremminkin. He halusivat vaikuttaa yleisöön enemmän. Vaikka Vain muutaman
dollarin tähden tehtiin nopeasti edeltäjänsä perään, oli Morricone ehtinyt
tuossa välissä tehdä musiikin jo yhdeksään elokuvaan. Aikataulu oli niin
tiukka, ettei musiikin valmistumisesta
ennen kuvauksia ollut puhettakaan. Leone ja Morricone istuivat kuitenkin monta
iltaa yhdessä pianon äärellä ja etsivät päähenkilöille sopivia teemoja. Leone
oli Morriconen mukaan täysin epämusikaalinen, mutta kun jokin Morriconen
soittama pätkä inspiroi häntä, sanoi hän: ”Siinä se on!” Näin löytyivät
Eastwoodin esittämän Moncon lyhyt huiluteema ja munniharpun ”twäng!”; Lee van
Cleefin eversti Mortimerin matalampi huilu ja Gian Maria Volontén – El Indio –
kirkonkellot ja kaksitoistakielisen kitaran voimakas sointi.
Kitaraa soitti Bruno D’Amario Battisti, joka
soitti ensin nuoteista, mutta Morricone seisoi vieressä ja kehoitti häntä
soittamaan lujempaa, kunnes kaivattu agressiivinen efekti syntyi. Alessandro
Alessandroni oli jälleen kuvioissa, ohjaten kuoroa ja viheltäen. Sopraano Edda
dell’Orson ääni oli myös mukana – Leone ja Morricone olivat niin tyytyväisiä
hänen osuuteensa, että Huuliharppukostajassa hänen laulunsa muuttui
suorastaan yhdeksi henkilöistä.
Kohtauksessa, jossa Indio kostaa hänet pettäneelle
Tomasolle ammuttamalla tämän vaimon ja lapsen – ja ampuen lopuksi Tomason itsensä
– Morricone lainasi Bachin Toccata ja fuugaa D-mollissa. Urut soivat
kuin tuomiopäivänä. Moni pahoitti mielensä; joissakin maissa kohtausta jopa
vaadittiin poistettavaksi rienauksena.
Kaikki elokuvan musiikki ei ollut tässä mielessä
kokeilevaa. Vain muutaman dollarin tähden esitteli myös sittemmin
Morriconen tavaramerkiksi muodostuneen lyyrisemmän musiikin. Oboella soitettu
”Addio a Colonello” viihdytti elokuvayleisöä antaen esimakua Morriconen
myöhemmistä töistä Hollywoodissa.
Hyvät, pahat ja rumat
1930-luvun laulavien cowboyden esityksistä oli
aikoinaan käytetty kekseliästä nimitystä ”hevosooppera”, ja myös Puccinin
oopperasta Lännen tyttö oli tehty elokuvia. Leonen ja Morriconen töistä
maailmanlaajuisesti suosituin, Hyvät, pahat ja rumat, oli kuitenkin
tiettävästi ensimmäinen western, jota pidettiin oopperana tunnelmansa vuoksi:
Leonen ohjaus ja Morriconen musiikki kontrolloivat elokuvan rytmiä niin, että
vaikutus oli paikoin jopa huumaava. Musiikki oli sävelletty ennen kuvauksia ja
osa siitä oli jo nauhoitettu. Leonen mukaan näyttelijät saivat kuulla
kohtauksen musiikin jo näytellessään; tapa, jota erityisesti Eastwood Leonen
mielestä arvosti. Päänäyttelijät tosin eivät muista musiikkia soitetun
kuvauksissa, ja joka tapauksessa koko elokuvan musiikki nauhoitettiin uudelleen
jälkeenpäin suuremman orkesterin kanssa. Mutta ainakin Leonella oli musiikki
mielessään tehdessään elokuvaa, ja sitten hän saattoi vielä tehdä muutoksia
musiikkiin, jos kuvattu materiaali tuntui sitä vaativan.
Morricone sävelsi jälleen elokuvan henkilöt
mielessään. Leone kertoi: ”Kaikilla henkilöillä oli oma teemansa. Näissä
kolmessa tyypissä henkilöityivät kaikki inhimilliset heikkoudet. Musiikista
tuli keskeisen tärkeää. Sen tuli olla monivaiheista, yhtäaikaa humoristista ja
lyyristä, traagista ja barokkityylistä.”
Elokuvan tunnus, tyylitelty kojootin ulvaisu
”AEAEAAH!” esitetään monella eri tavalla: huilulla, sähkökitaralla ja huutaen.
Huudon Morricone nauhoitti kahden mieslaulajan kanssa – toinen toisti AAH
toisen huutaessa EEH, ja äänet miksattiin yhteen tiettyjen tehosteiden kanssa.
Musiikin merkityksestä Hyvissä, pahoissa ja
rumissa Leone sanoi: ”Jos on totta, että olen luonut uudentyylisen länkkärin –
pikareskit hahmot eeppisissä tilanteissa – niin Ennion musiikki on saanut heidät
puhumaan.”
Huuliharppukostaja
Huuliharppukostajaa kuvattaessa Leone ja Morricone
olivat tehneet musiikin jo kokonaan valmiiksi ennen kuvauksia. Sergio Donati
kertoi, että kuvattaessa Jillin (Claudia Cardinale) saapumista miehensä perheen
murhapaikalle nauhurista soitettu musiikki ”sai kaikki itkemään – näyttelijät,
duunarit, kaikki”. Kamera seurasi musiikkia: kuuluisassa kohtauksessa, jossa
kamera nousee aseman ylle näyttäen kaupungin kokonaisuudessaan kameranosturia
liikutettiin musiikin tahtiin.
Huuliharppukostajassa oli enemmän musiikkia kuin
Leonen aiemmissa länkkäreissä, ja se oli perinteisempää. Poissa olivat
mieskuoron ähkinä, munniharppu, ruoskaniskut ja revolverin laukaukset. Tilalle
tuli musiikki, joka oli kuin 40-luvun Hollywoodista – eikä sittenkään ollut.
Morricone iloitsi: ”Tällä kertaa pääsimme eroon deguellosta!”
Harmonican (Charles Bronson) hahmoa säesti
huuliharppu, joka ei kuulostanut lämpimältä ja iloiselta leirinuotio-harpulta,
vaan kylmältä ja kovalta. Huuliharppunuotitusta miettiessä Morriconen mielessä
oli Arnold Schönberg. Jilliä seuraa Edda dell’Orson sopraano, ja Mortonin
(Gabriele Ferzetti) teemana on Tyynimeri. Cheyennen (Jason Robards) tunnistaa
musiikista, joka tuli kavionkopseineen lähimmäksi western-klisettä Leonen ja Morriconen
yhteistyössä.
Morricone oli käynyt kokeellisen musiikin
konsertissa, jossa esiintyjä oli narisuttanut tikkaita yleisön ihmetellessä,
mistä oikein oli kysymys. Tästä kehittyi alkutekstien ”musiikki”: tuulimyllyn
ruosteinen vinkuna, oven narina, kärpäsen surina, tuulen ulvonta, askeleet. Kun
Morricone näki valmiin kohtauksen, piti hän äänimaisemaa uransa parhaana
”sävellyksenä”. Nauhoitus oli tosin vähällä mennä pieleen: joku yli-innokas
avustaja oli öljytä tuulimyllyn ennen kuin hänet saatiin ojennukseen.
Maahan, senkin hölmö!
Morriconen taidot olivat kysyttyjä: vuosina
1969-70 hän teki musiikin 25 elokuvaan. Kenties tahti verotti laatua – ainakaan
Leonen seuraavan elokuvan Maahan, senkin hölmö! musiikki ei ole nauttinut
samanlaista suosiota kuin miesten neljän edellisen yhteistyön.
Suurin osa musiikista perustuu kuorolauluun:
teemana on James Coburnin esittämän hahmon nimeä toisteleva ’Sean, Sean, Sean’.
Cantori Moderni -kuoro lauloi muitakin tunnistettavia sanoja, ensimmäistä
kertaa Leonen elokuvassa – tosin Hyvien, pahojen ja rumien
vankileirikohtauksessa oli ollut mukana yksi laulu. Edda dell’Orson osuus
musiikista oli kasvanut entisestään, ja Alessandro Alessandronin vihellystä
kuultiin jälleen kerran.
Ajan henki Italian taiteessa oli kyseenalaistaa
klassikkojen lainaukset. Juan Mirandan (Rod Steiger) perheen musiikkina
kuultiin ”Kerjäläisten marssi”, jossa Morricone yhdisteli tyyliteltyä
piereskelyä (soitettuna fagotilla) Mozartiin. Parhaiten tämä marssi toimii
kohtauksessa, jossa Juanista tulee tahtomattaan vallankumouksen sankari
vapauttaessaan poliittiset vangit entisestä pankista.
Morricone teki musiikin myös myöhempiin
lännenelokuviin, joissa Leonella oli sormensa pelissä. Näistä Nimeni on
Nobodyssa Morricone lainaili sekä Wagnerin Valkyyrioiden ratsastusta että
Sinatran My Wayta. Itseoikeutetusti hän teki musiikin myös Leonen viimeiseen
mestariteokseen Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America, 1984).