Paellasta hapankaaliin: Eurooppalaisia westernejä
Anssi Hynynen
Italialaiset lännenelokuvat muuttivat elokuvan
historian pysyvästi. Ensimmäisissä suosituissa ”italowesterneissä” pinnalle
nousi parodinen ote: Hollywoodin sankareita ei enää voinut katsella samoin
silmin tutustuttuaan italowesternin antisankareihin. Genren nopeasti
ylikuumentunut suosio teki tästä asenteesta pian sietämättömän – pahimmillaan
(toisten mielestä parhaimmillaan) eurooppalainen western parodioi itseään.
Sergio Leonen lempianekdootteihin kuului tarina
todella pienen budjetin länkkäristä. Elokuvan tekijöiden palkat viivästelivät
siinä määrin, että sankaria näytellyt kaveri häipyi rahakkaammille
metsästysmaille ennen lopun tulitaistelun kuvaamista. Loppukohtausta varten
studion vanhalle talonmiehelle laitettiin lerppalierinen Stetson päähän, ja hän
ajoi hevoskärryillä lopun showdowniin todeten: ”Poikani ei päässyt tulemaan.”
On helppo havaita, miksi ”spagettiwestern” oli
alkujaan kirosana ja on sitä yhä monille. Mutta eurooppalainen western ei ole
pelkästään Sergio Leone tai edes hänen jälkeistään kuumaa rautaa takoneet
italialaiset. Villi Länsi oli kiehtonut eurooppalaisia elokuvantekijöitä
aiemminkin. Kuten toisaalla tässä lehdessä kerrotaan, tehtiin ensimmäinen
italialainen lännenelokuva jo vuonna 1913 – ohjaajana Sergio Leonen isä. Ja
olivathan italialaiset tehneet – kirjaimellisesti – ”hevosoopperan” jo ennen
Leonen vanhempia: Puccinin ooppera Lännen tyttö (Fanciulla del West)
sai ensi-iltansa New Yorkissa 1910, Enrico Caruso pääroolissa. (Puccinin
oopperasta enemmän Ruudinsavussa 1/2002.)
Homejuusto-westernejä
Ranskassa Lumière-veljesten tuotantoyhtiö oli
tehnyt useita lyhyitä lännenaiheisia elokuvia jo 1800-luvulla. Gaston Méliès
ohjasi vastaavia Yhdysvalloissa vuosisadan vaihteessa, ja vuosina 1907-1913 Joë
Hamman esiintyi nimellä ”Arizona Bill” parissakymmenessä ranskalaisessa
lännenelokuvassa. Lännenmaisemat löytyivät Camarguesta, Provencesta – tuohon
aikaan vaati rohkeutta siirtää elokuvan teko turvallisista pariisilaisstudioista
edes ulkosalle, saati sitten Etelä-Ranskaan. Buffalo Billin sirkuksessa
työskennellyt Hamman oli pätevä cowboy, jonka elokuvat olivat suosittuja myös
Yhdysvalloissa. Eurooppalaisen westernin toisen tulemisen aikaan 1960-luvulla
Camarguessa tehtiin lisää lännenelokuvia.
Smørrebrød-westernejä
Jopa tanskalaiset kantoivat kortensa kekoon jo
hyvin aikaisessa vaiheessa. Tanska oli elokuvan suurvalta ennen ensimmäistä
maailmansotaa ja sen aikoihin. Euroopan merkittävimmät elokuvat tulivat
Tanskasta. Useat näistä elokuvista olivat tanskalaisittain kotoisissa
maisemissa kuvattuja lännenelokuvia, kuten Røverens brud (”Ryövärin
morsian”, 1907), Apachepigens hævn (Apassitytön kosto, 1909) ja Diligencekusken
fra San-Hilo (”Postivaunukuski San-Hilosta”, 1914). Euroopan tuon ajan
suurin filmitähti Valdemar Psilander nähtiin westerneissä – ja esiintyyhän
tanskalaisen elokuvan merkkipaalussa Kuilu (Afgrunden, 1910) myös cowboy. Tanskalaiset kokeilivat
nopeaa vetoa hiekkakuopilla myös myöhemmin: puskafarssit Pukki villissä lännessä (Præriens
skrappe drenge, 1970) ja sen
jatko-osa tehtiin italowesternien vanavedessä vähän samaan tyyliin kuin Speden
”länkkärit” kotoisessa Suomessa.
Kansainvälistä meininkiä
Länkkäreitä on tehty niin Hong Kongissa kuin
Intiassakin, ja ne ovat innostaneet jopa neuvostoliittolaisia ja natseja.
Lännenaiheen kansainvälisyydestä kertoo puhutteleva esimerkki sotienväliseltä
ajalta. Ranskalainen kirjailija Blaise Cendrars (oik. Frédéric Sausser)
kirjoitti romaanin L’Or (”Kulta”) Kalifornian kultaryntäyksestä 1926;
kirja käännettiin englanniksi Yhdysvalloissa seuraavana vuonna;
neuvostoliittolainen Sergei Eisenstein teki 1930 siitä käsikirjoituksen (jota
ei koskaan filmattu); natsimielinen Luis Trenker teki kirjasta elokuvan Der
Kaiser von Kalifornien (”Kalifornian keisari”) Saksassa 1936 – ja samaan
aikaan kirja muuttui myös perinteiseksi Hollywood-westerniksi Kultaa ja
verta (Sutter’s Gold, 1937) veteraaniohjaaja James Cruzen
käsittelyssä.
Paellaa koko rahan edestä
Espanjassa lännenelokuvia alettiin tehdä toden
teolla 1950-luvulla El Coyote - ja Zorro-elokuvat tienraivaajina.
Kun Hollywood-spektaakkeleita (El Cid, Kuningasten kuningas)
alettiin kuvata Rooman Cinecittàn sijaan Madridin lähistöllä, sai espanjalainen
elokuva piristysruiskeen ja markkinoille alkoi ilmaantua Espanjassa kuvattuja
eurooppalaisia yhteistuotantoja, joista monet olivat lännenelokuvia:
esimerkiksi Taistelu punaisella hietikolla (Duello nel Texas, 1963)
sekä Joaquín Romero Marchentin
ohjaukset El sabor de la venganza (1963), Antes llega la muerte
(1964). Jopa brittiläinen Hammer-yhtiö oli mukana tuottamassa amerikkalaisena
markkinoitua westerniä Julma ase (Tierra brutal, 1962),
joka kuvattiin samoissa maisemissa Almerian lähistöllä kuin Leonen elokuvat
sittemmin.
Monet espanjalaiset huomauttavatkin, että nimitys
”italowestern” on harhaanjohtava – eurooppalaisen lännenelokuvan kotimaa on
Espanja, jossa suurin osa italialaisiksi sanotuista länkkäreistä kuvattiin,
usein vieläpä osin espanjalaisella rahoituksella. Erityisen katkera on jo
mainittu ohjaaja Joaquín Romero Marchent, El Coyoten ja Zorron
tekijä: ”Mistä te luulette, että ne [elokuvan Kourallinen dollareita]
huonekalut, talot, tallit ja postivaunut tulivat? Minun Zorro-elokuvistani.”
Hapankaalia ja eksotiikkaa
Länsi-Saksan elokuvateollisuus löysi kultasuonen
alkaessaan pykätä markkinoille Karl Mayn kirjoihin perustuvia
seikkailuelokuvia. Nämä elokuvat – kuten Hopeajärven aarre (Der
Schatz im Silbersee, 1962) ja Winnetou (1963) jatko-osineen –
kuvattiin halvalla Jugoslaviassa. Niiden suosio toi muitakin yrittäjiä alalle:
kilpailevia ”hapankaaliwesternejä” olivat esimerkiksi Heiss weht der Wind ja
Der letzte Ritt nach Santa Cruz (molemmat 1964).
Mutta länkkäreitä tehtiin muuallakin:
tsekkoslovakialainen Limonadi Joe (1964) nauttii kulttimainetta. Israelin
aavikkomaisemat houkuttelivat elokuvantekijöitä väsäämään paikan päällä
westernejä, kuten Madron (1970, pääosassa Richard Boone). Lee van
Cleefin tähdittämä Veriset ratsastajat (Take a Hard Ride, 1975)
kuvattiin Kanarian saarilla.
On myös ollut tavallista viedä amerikkalainen
cowboy taistelemaan vääryyksiä vastaan jonnekin muualle. Nämä elokuvat on
yleensä kuvattu paikan päällä eksotiikan varmistamiseksi, ja usein ainakin osa
rahoituksesta on myös tullut maasta, jossa elokuva on kuvattu. Tällaisia
elokuvia ovat muun muassa Filippiineillä kuvattu Cavalry Command (1963),
Keniassa tehty Cowboy Afrikassa (Africa – Texas Style!, 1967) ja Australian
villi länsi (Quigley Down Under, 1990) – Australia on soveltunut
monen länkkärin näyttämöksi ilman amerikkalaisiakin. Tuorein cowboyta
vientiartikkelina käyttävä elokuva on Hidalgo (2004), jossa cowboy käy
pokkaamassa ratsastuskilpailupalkinnon arabien nenän edestä.